Ville-Veikko Liekkisen toinen proosateos on rakkaudentunnustus metsille, mutta myös koskettava tarina sukupolvien yli kulkevasta surusta ja lohdusta.
ISBN: 978-951-877-900-4
Osta kirja: Adlibris
Ote kirjasta:
Lapsettomuus satutti Aarnea ja Liljaa. Lilja oli lukenut kirjan, jossa kerrottiin millainen on hyvä äiti. Osan ajatuksista hän osti, osalle hän nauroi. Kirja toisti itsestäänselvyyksiä, ja hän tiesi ilman sitäkin olevansa omalla tavallaan äitinä täydellinen.
Hänellä oli periaatteita, jotka määrittelisivät kasvatuksen. Lapsi saisi kasvaa osaksi luontoa. Se olisi maailma, jota hän tulisi aina tarvitsemaan. Luonto opettaisi lapsen jakamaan, pitämään puolensa ja auttamaan. Se opettaisi ihmettelemään, kysymään apua ja kuuntelemaan. Se tulisi olemaan kumppani, joka koskaan ei jättäisi, ja koulu, joka ei koskaan lopu.
Kun Lumi haudattiin marraskuun kylmään maahan, Lilja murtui. Metsä ei tällä kertaa halunnut opettaa hänelle mitään, se vain kuunteli ja lohdutti omalla hiljaisella tavallaan.
Aarne kätki surunsa filmille. Hän oli rakentanut kameralle jalustan, joka lepäsi jalat multaan upotettuna pellon reunalla. Hän kuvasi aamut ja illat katsellen vaiti pellon reunalta avautuvaa suurta metsää. Vanha mänty otti vastaan kaikki ne tunteet, mitkä Aarne sille antoi. Vastalahjaksi se soi hetkiä, jolloin piti vain hiljaa tarkkailla. Supikoira kantoi suussaan oravaa. Aarne vangitsi hetken kamerallaan. Hiirihaukan huima syöksy päättyi rotan viimeiseen hengenvetoon. Kuvassa rotan jalat hukkuivat maasta nousevaan pölyyn.