Lumpeita kasvavan lammen toisella puolen maa vajosi taas, ja siinä syvänteessä ryteiköt ja piikkipensaat olivat liittyneet yhteen. Siellä oli aina varjoista; auringonpilkkuja kesällä, pimeää ja kosteaa talvella. Kesällä siellä oli aina perhosia; ohi vilahtavia orvokkihopeatäpliä, amiraaliperhosia loikoilemassa ja lepattamassa; kaaliperhosia vaatimattomasti värisemässä pensaan ympärillä, kehräävinä piikasina, tyytyen elämäänsä. Sukupolvi toisensa jälkeen oli aloittanut perhosten keräilyn siellä; Bartholomew ja Lucy; Giles; George oli aloittanut sen vasta toissa päivänä, kun hän oli napannut kaaliperhosen pieneen vihreään haaviinsa.
Se oli oiva paikka pukuhuoneelle, aivan kuin terassi oli itsestäänselvästi oikea paikka esitykselle.
”Oiva paikka”! Neiti La Trobe oli huudahtanut tullessaan ensi kertaa käymään ja nähdessään paikan. Oli talvipäivä. Puissa ei ollut lehtiä.
”Siinä on esityksen paikka, Oliver-herra!” La Trobe oli huudahtanut. ”Puiden välissä kieppuen…” Hän oli heilauttanut kättään tammikuun kirkkaassa valossa paljaina seisovien puiden suuntaan.
”Siinä on näyttämö; tässä yleisö; ja tuolla pensaikossa loistava pukuhuone näyttelijöille.”
Hän oli aina innoissaan saadessaan asiat sujumaan. Mutta mistä hän kirmasi esiin? Tuollaisella nimellä hän ei voinut olla puhdas englantilainen. Ehkä Kanaalin saarista? Mutta nuo silmät ja jokin muu hänessä saivat rouva Binghamin aina epäilemään että La Trobessa oli venäläistä verta. ”Noin syvällä olevat silmät; noin jykevä leuka”, ne muistuttivat häntä – vaikkei hän ollutkaan koskaan käynyt Venäjällä – tataareista. Huhuttiin, että hänellä oli ollut teehuone Winchesterissä; siitä ei tullut mitään. Hän oli ollut näyttelijä. Siitä ei tullut mitään. Hän oli ostanut neljän huoneen mökin ja jakoi sen näyttelijättären kanssa. He olivat riidelleet. Hänestä tiedettiin oikeastaan hyvin vähän. Ulospäin hän oli rotevahko, paksu ja jykevätekoinen; kulki peltojen halki ulkotakki yllään; joskus savuke suussaan; usein piiska kädessään; ja käytti melko karskia kieltä – ehkäpä hän ei sittenkään ollut todella hieno nainen? Joka tapauksessa hän halusi saada asioita liikkeelle.
Nauru vaimeni.
”Aikovatko he näytellä?” Rouva Manresa kysyi.
”Näytellä; tanssia; laulaa, vähän kaikkea”, Giles vastasi.
”Neiti La Trobella on ihastuttavan paljon energiaa”, sanoi rouva Swithin.
”Hän saa kaikki tekemään jotain”, Isabella sanoi.
”Meidän osamme”, Bartholomew sanoi, ”on toimia yleisönä. Ja se onkin tärkeä osa.”
”Ja tarjota teetä”, sanoi rouva Swithin.
”Pitäisikö meidän auttaa?” Rouva Manresa kysyi. ”Leikata leipää ja voita?”
”Ei, ei”, Oliver sanoi. ”Me olemme yleisö.”
”Eräänä vuonna esitettiin Gammer Gurton’s Needle”, rouva Swithin sanoi. ”Toisena vuonna kirjoitimme näytelmän itse. Sepän pojalla – Tony? Tommy? – oli mitä suloisin ääni. Ja Crosswaysin Elsie – kuinka hän matkikaan! Ratkesimme kaikki. Bart; Giles; Vanha Flimsy – se olen minä. Ihmisillä on lahjoja – todellakin. Kysymys on – kuinka ne saa esiin? Siinä hän on niin hyvä – Neiti La Trobe. Totta kai valittavana on koko englantilainen kirjallisuus. Mutta miten voi valita? Usein sateisena päivänä alan laskea; mitä olen lukenut; mitä en ole lukenut.”
”Ja jätät kirjoja lattialle”, hänen veljensä sanoi. ”Kuten sika siinä tarinassa; vai oliko se aasi?”
Hän nauroi ja napautti veljeään kevyesti polvelle.
”Aasi joka ei osannut päättää söisikö se heinää vai turnipseja joten se nääntyi nälkään”, Isabella selitti, asettuen – millä keinolla tahansa – tätinsä ja aviomiehensä väliin, sillä mies vihasi tällaista puhetta tänään iltapäivällä. Avoimia kirjoja; ei lopputulosta; ja mies istumassa yleisössä.
”Me istumme – me olemme yleisö.” Tänä iltapäivänä sanat eivät asettuneet lauseisiin. Ne nousivat, muuttuivat uhkaaviksi ja ravistivat nyrkkejään. Tänä iltapäivänä hän ei ollut Giles Oliver joka oli tullut katsomaan kuinka kyläläiset esittivät tavanomaista kuvaelmaansa; hänet oli kahlittu kallioon, ja pakotettu passiivisesti kohtaamaan sanoinkuvaamattomia kauhuja. Se näkyi hänen kasvoillaan; ja Isa, joka ei tiennyt mitä sanoa, äkisti, puolittain tarkoituksella, kaatoi kahvikuppinsa.
William Dodge nappasi kupin sen pudotessa. Hän piteli sitä käsissään hetken aikaa. Hän käänteli sitä. Hän tiesi että se oli englantilaista tekoa, koska kupin pohjan lasituksessa oli kaksi ristissä olevaa tikaria haaleana sinisenä merkkinä, valmistettu ehkä Nottinghamissa; noin vuonna 1760. Hänen ilmeensä, hänen pohtiessaan tikareita, tullessaan tähän lopputulokseen, antoi Gilesille uuden paikan johon ripustaa raivonsa, kuten takin naulakkoon, kätevästi. Mielistelijä; liehittelijä; ei mikään suoraselkäinen ja selväjärkinen mies; mutta pilkkaaja ja pelle; aistimusten hamuaja; valikoiva ja vikittelevä; lepattava ja leikittelevä; ei sellainen mies joka rehdisti rakastaisi naista – hänen päänsä oli lähellä Isan päätä – mutta pelkkä – Ja tämän sanan kohdalla, jota hän ei voinut lausua julki, hän mutristi huulensa; ja sinettisormus hänen pikkusormessaan näytti punaisemmalta, sillä iho sen ympärillä vaaleni kun hän puristi tuolinsa käsinojaa.
”Voi kuinka hauskaa! Rouva Manresa huudahti sointuvalla äänellään. ”Vähän kaikkea. Laulua; tanssia; sitten kyläläisten esittämä näytelmä. Mutta” – hän käänsi päänsä Isabellan puoleen – ”olen varma että hän on kirjoittanut sen. Eikö niin, rouva Giles?”
Isa punastui ja kielsi tämän.
”Sillä minä itse”, rouva Manresa jatkoi, ”jos totta puhutaan, en voi laittaa kahta sanaa peräkkäin. En tiedä miten se on mahdollista – olenhan tällainen juorukello kieleni kanssa, mutta kun tartun kynään –” Hän ilmeili, taivutti sormensa aivan kuin ne olisivat pidelleet kynää. Mutta kynä jota hän täten piteli pienellä pöydällä kieltäytyi ehdottomasti liikkumasta.
”Ja käsialani – niin suurta – niin kömpelöä –” Hän ilmehti taas ja pudotti näkymättömän kynän.
William Dodge asetti kuppinsa lautaselle hyvin varovasti. ”Mutta hän sen sijaan”, rouva Manresa sanoi, aivan kuin olisi puhut siitä tarkkuudesta jolla mies teki tämän, ja vihjasi hänen olevan yhä taitava kirjoittajana, ”kirjoittaa kauniisti. Jokainen kirjain täydellisesti muotoiltu.”
Taas he katsoivat miestä. Hän pani välittömästi kätensä taskuihinsa.
Isabella arvasi sanan jota Giles ei ollut sanonut. No, oliko se väärin jos sana sopi mieheen? Miksi tuomita toisia? Tunnemmeko me toisemme? Emme täällä, emme nyt. Mutta jossain, tämä pilvi, tämä kuori, tämä epäilys, tämä tomu – Hän odotti riimiä, mutta se ei tullut; mutta jossain varmasti aurinko paistaisi ja kaikki, epäilemättä, olisi varmaa.
Hän hätkähti. Taas kerran naurun äänet kantautuivat hänen korviinsa.
”Taidan kuulla heidät”, hän sanoi. ”He ovat valmis-tautumassa. He vaihtavat vaatteita pensaikossa.”
Neiti La Trobe käveli edestakaisin nojaavien koivujen katveessa. Yksi käsi oli syvällä hänen takkinsa taskussa; toisessa oli paperinpala. Hän luki mitä paperille oli kirjoitettu. Hän näytti komentosillalla marssivalta kapteenilta. Nojaavat kiitolliset puut, joiden hopeista kaarnaa kiersivät mustat rannekkeet, olivat noin laivanmitan päässä.
Olisiko märkää, vai kaunista? Aurinko tuli esiin; ja varjostaen silmiään kuten amiraalille sopisi, hän päätti ottaa riskin ja lähteä taisteluun ulkona. Ei enää epäilyjä. Koko näyttämötarpeisto, hän komensi, piti siirtää ladosta pensaikkoon. Se oli tehty. Ja näyttelijät, hänen marssiessaan, ottaessaan harteilleen kaiken vastuun ja veikatessaan kauniin puolesta, vaihtoivat vaatteita pusikossa. Siksi he nauroivat.
Vaatteet lojuivat ruohikolla. Pahvikruunuja, hopeapaperista tehtyjä miekkoja, turbaaneja jotka olivat halpoja tiskipyyhkeitä, lojui nurmikolla tai ripustettuina pensaisiin. Varjossa oli punaisen ja purppuran läkähdyksiä; hopea välkkyi auringossa. Vaatteet houkuttelivat perhosia. Punainen ja hopea, sininen ja keltainen tarjosivat lämpöä ja makeutta. Amiraaliperhoset ahneesti nauttivat ravintoa tiskipyyhkeistä, kaaliperhoset imivät jäistä viileyttä hopeapaperista. Lennähdellen, maistaen, palaten takaisin, ne kokeilivat värejä.
Neiti La Trobe lopetti marssimisen ja tutki maisemaa. ”Siinä on ainekset…” hän mutisi. Sillä toinen näytelmä odotti aina hänen juuri kirjoittamansa näytelmän takana. Hän katseli varjostaen silmiään. Perhoset kieppuivat; valo vaihtui; lapset loikkivat; äidit nauroivat – ”Ei, en saa otetta siitä”, hän mutisi ja jatkoi marssimistaan.
”Päällepäsmäri”, siksi he kutsuivat häntä hänen selkänsä takana, aivan kuin he kutsuivat rouva Swithiniä ”Hepsukaksi”. Hänen töksähtävä käytöksensä ja jykevä vartalonsa; hänen paksut nilkkansa ja tukevat kenkänsä; hänen nopeat päätöksensä jotka lauottiin julki kurkkuäänellä – kaikki tämä ”sai heidät takajaloilleen”. Kukaan ei ha-lun–nut tulla komennelluksi. Mutta pieninä joukkoina he kääntyivät hänen puoleensa. Jonkun piti johtaa. Sitten he voisivat myös syyttää häntä. Entä jos sataisi?
”Neiti La Trobe”, he huusivat nyt. ”Mikä idea tässä on?”
Hän pysähtyi. Davidilla ja Iriksella oli kummallakin käsi levysoittimella. Se piti saada piiloon; mutta sen piti olla niin lähellä että yleisö kuulisi sen. No, eikö hän ollut antanut ohjeita? Missä oli lehdillä peitetty kehikko? Hakekaa se. Herra Streatfield sanoi hoitavansa sen. Missä oli herra Streatfield? Ei ainuttakaan pappia näköpiirissä. Ehkä hän oli ladossa? ”Tommy, mene hakemaan hänet.” ”Tommya tarvitaan ensimmäisessä kohtauksessa.” ”Beryl sitten…” Äidit kinastelivat. Yhden lapsi oli valittu; toisen ei. Vaaleaa tukkaa suosittiin epäreilusti tumman kustannuksella. Rouva Ebury oli kieltänyt Fannya näyttelemästä nokkosihottuman vuoksi. Kylässä sitä kutsuttiin toisella nimellä.
Kukaan ei olisi väittänyt rouva Ballin mökkiä siistiksi. Edellisessä sodassa rouva Ball asui yhdessä toisen miehen kanssa samaan aikaan kun hänen aviomiehensä oli juoksuhaudoissa. Neiti La Trombe tiesi kaiken tämän, mutta kieltäytyi sotkeutumasta asiaan. Hän törmäsi hienoon verkkoon kuin iso kivi lummelampeen. Kudelma hajosi. Vain juuret veden alla olivat hyödyksi hänelle. Turhamaisuus, esimerkiksi, teki heistä manipuloitavia. Pojat halusivat isot roolit; tytöt halusivat hienot vaatteet. Kulut täytyi pitää kurissa. Kymmenen puntaa oli maksimi. Siksi sovinnaisuus järkyttyi. Sovinnaisuuteen kietoutuneina he eivät nähneet, niin kuin hän näki, että pään ympärille kiedottu tiskipyyhe näytti paljon kalliimmalta kuin aito silkki. Joten he kinastelivat; hän ei sotkeutunut siihen. Odottaen herra Streatfieldiä hän marssi koivujen keskellä.
Muut puut olivat mahtavan suoria. Ne eivät olleet liian täsmällisiä; mutta sopivan täsmällisiä muistuttaakseen pylväitä kirkossa; kirkossa ilman kattoa; avoimessa katedraalissa, paikassa jossa pääskyt näyttivät sukeltavan, puiden järjestelmällisyyden vuoksi, kuvioissa, tanssien, kuten venäläiset, mutta ei musiikin tahdissa, vaan oman villin sydämensä äänettömässä rytmissä.
Osta kirja: Adlibris • Booky • CDon.com • Prisma