Ote Solomon Northupin kirjasta 12 vuotta orjana

Vain harvoin oli niin, että päivän aikana ei ruoskittu ketään. Ruoskiminen tapahtui sen jälkeen kun puuvilla oli punnittu. Laiskuri, joka ei ollut yltänyt tavoitteeseensa, vietiin ulos, missä hänet riisuttiin, pakotettiin asettumaan makuulle maahan, kasvot alaspäin, ja sitten hän sai rangaistuksen joka oli suhteessa hänen rikkomukseensa. On kirjaimellinen, kaunistelematon totuus, että ruoskan ääni ja orjien huudot kaikuvat Eppsin plantaasilla auringonlaskusta nukkumaanmenoaikaan, melkein kaikkina päivinä puuvillankorjuukaudella.

Ruoskaniskujen määrä riippuu tapauksesta. Kaksikymmentäviisi on pelkkä sivallus, jonka syyksi riittää jos puuvillan seasta löytyy kuiva lehti tai puuvillakasvin haara on murrettu pellolla; viisikymmentä on tavanomainen rangaistus seuraavan asteen rikkomuksista; sata iskua on vakava rangaistus: sen saa, jos seisoo toimettomana pellolla; sadastaviidestäkymmenestä kahteensataan iskua saa orja, joka riitelee asuinkumppaneidensa kanssa, ja orjarukka, joka yrittää karata, saa osakseen viisisataa iskua sekä joutuu mahdollisesti koirien raatelemaksi.

Niiden kahden vuoden ajan jotka Epps vietti plantaasilla Huff Powerissa, hänellä oli tapana, ainakin kerran kahdessa viikossa, tulla kotiin humaltuneena Holmesvillesta. Ampumakisat päättyivät lähes aina juopotteluun. Silloin hän oli kerskuva ja puolihullu. Usein hän rikkoi astioita, tuoleja ja mitä hyvänsä huonekaluja jotka sai käsiinsä. Saatuaan hupinsa kartanolla hän tarttui ruoskaan ja astui pihamaalle. Silloin orjien parani olla varuillaan.

Ensimmäinen hänen ulottuvilleen osunut sai ruoskasta. Joskus hän jahtasi orjia tuntien ajan ympäriinsä, hypäten esiin mökin kulman takaa. Välillä Epps onnistui yllättämään pahaa-aavistamattoman uhrin, ja jos hän onnistui iskemään kunnolla, se ilahdutti häntä suuresti. Silloin nuoret lapset ja vanhukset saivat kärsiä.

Sekasorron keskellä Epps meni salaa seisomaan mökin taakse ja odotti ruoska valmiina, iskeäkseen sen ensimmäiseen mustaan naamaan joka kurkisti varovaisesti nurkan takaa.

Toisinaan hän palasi kotiin vähemmän julmalla mielellä. Silloin oli juhlittava. Silloin kaikkien piti liikkua musiikin tahtiin. Silloin herra Eppsin sävelkorvan piti saada nauttia viulun soitosta. Silloin hän oli hilpeä, joustava, ja tanssahteli iloisesti pihamaalla ja talossa.

Myydessään minut Eppsille Tibeats oli kertonut, että osasin soittaa viulua. Hän oli saanut tietää tämän Fordilta. Rouva Eppsin pyynnöstä herra oli ostanut minulle viulun eräällä matkallaan New Orleansiin. Usein minut kutsuttiin kartanoon soittamaan perheelle, sillä rouva rakasti musiikkia.

Aina kun Epps palasi kotiin tanssituulella, me kaikki keräännyimme kartanon suureen saliin. Riippumatta siitä kuinka väsyneitä ja uupuneita me olimme, kaikkien oli tanssittava. Kun kaikki olivat paikoillaan, aloitin soittamisen.

”Tanssikaa, kirotut neekerit, tanssikaa”, Epps huusi.

Silloin ei saanut epäröidä tai liikkua hitaasti; kaikkien piti olla eloisia ja reippaita. ”Ees taas ja nyt mennään”, oli käskymme. Eppsin tukeva hahmo tanssi tummien orjien keskellä, liikkuen nopeasti tanssin labyrintissa.

Yleensä hänellä oli ruoska kädessään, valmiina piiskaamaan sillä uhmakkaan orjan, joka uskalsi levähtää hetken ajan, tai pysähtyi vetämään henkeä. Kun Epps oli tanssinut itsensä uuvuksiin, pidimme tauon, mutta se oli kovin lyhyt. Ruoskaa heiluttaen hän huusi jälleen ”Tanssikaa, neekerit, tanssikaa”, ja niin tanssi jatkui. Minä istuin nurkassa ja soitin nopeita tahteja, satunnaisen ruoskaniskun innoittamana.

Talon rouva paheksui usein Eppsia ja sanoi palaavansa isänsä luokse Cheneyvilleen; mutta joskus hänkään ei voinut olla nauramatta miehensä tempuille. Usein tämä jatkui melkein aamuun asti. Olimme liiallisen raatamisen uuvuttamia – janosimme hieman armahtavaa lepoa, ja meistä tuntui että voisimme kaatua maahan ja itkeä, mutta Edwin Eppsin orjat ovat viettäneet monta yötä hänen talossaan tanssien ja nauraen.

Vaikka häikäilemätön omistaja pakotti meidät näin tottelemaan oikkujaan, meidän piti olla pellolla aamunkoitteessa, ja päivän aikana meidän piti täyttää tavanomaiset tehtävämme. Öiset menot eivät oikeuttaneet poikkeamiin punnitusasemalla tai kyntämään maissipeltoa tavallista hitaammin. Itse asiassa näiden iltamiensa jälkeen Epps oli tavallistakin synkempi ja julmempi, ja rankaisi meitä pienimmästäkin syystä, käyttäen ruoskaansa tavallista voimakkaammin ja pahantahtoisemmin.

Kymmenen vuotta ahersin sen miehen hyväksi ilman palkkiota. Kymmenen vuotta loputonta työtäni on kasvattanut hänen omaisuuttaan. Kymmenen vuotta minun piti puhutella häntä katse käännettynä alaspäin ja pää paljaana – orjan asenteella ja kielellä. En ole saanut häneltä mitään, paitsi kaltoinkohtelua ja ruoskaniskuja.

Nyt, kun olen hänen julman ruoskansa ulottumattomissa, ja seison sen vapaan osavaltion maaperällä missä synnyin, voin taas seistä suorana ihmisten parissa. Voin kertoa vääryyksistä joista olen kärsinyt, ja niiden aiheuttajista pitäen pääni pystyssä. Mutta en halua kertoa Eppsista tai kenestäkään muusta muuten kuin totuudenmukaisesti. Mutta totuuden kertominen Edwin Eppsista tarkoittaa tätä – hän on mies, jonka sydämessä ei ole ystävällisyyttä tai oikeudenmukaisuutta. Hänen tärkeimmät ominaisuutensa ovat karkea, rujo vimma johon yhdistyy sivistymätön mieli ja ahneus. Hänet tunnetaan ”neekerinmurtajana”, jolla on kyky nujertaa orja henkisesti, ja hän oli ylpeä tästä maineestaan, aivan kuin kilparatsastaja ylpeilee vastahakoisen hevosen kesyttämisestä.

Hän ei nähnyt värillisiä ihmisinä, vaan karjana, joka ei eronnut muuleista tai koirista muuten kuin rahallisen arvonsa puolesta. Kun hän joutui kohtaamaan vastaansanomattomat todisteet siitä, että olin vapaa mies, ja minulla oli yhtä suuri oikeus vapauteen kuin hänelläkin – kun hän sai lähtöni päivänä kuulla, että minulla oli vaimo ja lapsia, joita rakastin yhtä paljon kuin hän omia lapsiaan, hän vain raivosi ja kirosi, manaten lakia joka riisti minut häneltä, ja vannoi löytävänsä miehen joka oli toimittanut eteenpäin kirjeen joka paljasti missä minua pidettiin vankina.

Epps ei ajatellut mitään muuta kuin omaa menetystään, ja kirosi minut siitä hyvästä että olin syntynyt vapaana. Häntä ei olisi liikuttanut vaikka hänen orjiensa kielet olisi revitty irti – hän olisi voinut katsella kuinka heidät poltettiin poroiksi hiljaisella tulella, tai kuinka koirat raatelivat heidät hengiltä, jos se olisi tuottanut hänelle voittoa. Niin kova, julma, epäoikeudenmukainen on Edwin Epps.

Osta kirja: Adlibris