Ensimmäiset keksintöni
Kerron lyhyesti eräistä erikoisista kokemuksista, sillä niillä saattaa olla mielenkiintoa psykologian ja lääketieteen harrastajille sekä siitä syystä, että tämä tuskallinen vaihe oli hyvin tärkeä henkisen kehitykseni ja myöhempien aikaansaannosteni kannalta. Mutta on tarpeen kuvailla ensin kyseisiä kokemuksia edeltäneet olosuhteet ja puitteet, jotka jotka voivat osittain selittää ne.
Lapsesta asti koin pakottavaa tarvetta kiinnittää huomioni itseeni. Se aiheutti minulle paljon kärsimystä, mutta tällä hetkellä pidän sitä piilevänä siunauksena, sillä se on auttanut minua arvostamaan itsensätutkiskelun valtavaa merkitystä elämän turvaamisessa sekä asioiden saavuttamisessa. Työelämän paineet ja tietoisuuteen kaikista kanavista jatkuvalla syötteellä tuleva vaikutteiden virta tekevät modernista elämästä monella tavalla vaikeaa. Useimmat ihmiset ovat niin ulkoisen todellisuuden pauloissa, ettei heillä ole aavistustakaan siitä, mitä heidän sisällään tapahtuu.
Miljoonien ihmisten ennenaikainen menehtyminen johtuu pääosin juuri tästä. Jopa itsestään huolehtivilla on usein tapana ohittaa mielikuvituksen tuotteet ja todelliset vaarat. Ja se mikä on totta yksilötasolla pätee, enemmän tai vähemmän, myös kokonaisiin kansakuntiin. Katsokaapa esimerkiksi kieltolain puolesta puhuvaa liikettä. Äärimmäinen, kenties jopa perustuslain vastainen toimi on nyt toteutumassa tässä maassa jotta alkoholin kulutus saataisiin loppumaan, vaikka on kiistattoman selvää, että kahvi, tee, tupakka, purukumi ja muut stimulantit, joita kulutetaan nuoresta pitäen, ovat paljon vahingollisempia kansakunnalle, päätellen niihin sortuvien määrästä.
Esimerkiksi opiskeluvuosinani päättelin Wienissä julkaistujen muistokirjoitusten perusteella, että siinä kahvinjuojien kotimaassa kuolleisuus sydänvaivoista saavutti jopa 67% tason. Vastaavia havaintoja voitaisiin luultavasti tehdä kaupungeissa joissa kulutetaan ylenpalttisesti teetä.
Nämä hekumalliset juomat kiihottavat ja lopulta kuluttavat loppuun aivojen hienot kuidut. Ne vaikeuttavat myös merkittävästi verenkiertoa, ja niitä pitäisi käyttää erityisen varovaisesti sen vuoksi, että niiden haitalliset vaikutukset ovat hitaita ja huomaamattomia. Tupakka sen sijaan edesauttaa vaivatonta ja mieluisaa ajattelua ja helpottaa sitä keskittymistä ja intensiteettiä, jota kaikki alkuperäinen ja voimallinen ajatustyö vaatii. Purukumi on hyödyksi jonkin aikaa, mutta pian se tyhjentää imusolmukkeet ja aiheuttaa peruuttamatonta vahinkoa, puhumattakaan siitä kuinka kuvottavaa se on.
Pieninä määrinä alkoholi on erinomainen eliksiiri, mutta suurina määrinä myrkkyä, riippumatta siitä nautitaanko se viskinä vai tuottaako mahalaukku sitä sokerista. Mutta ei pidä unohtaa, että kaikki nämä tekijät auttavat luontoa, jonka jyrkkä mutta oikeudenmukainen laki määrää, että vain parhaat jäävät eloon. Innokkaiden uudistajien pitäisi myös muistaa ihmiskunnan ainainen kieroutuneisuus, jonka vuoksi salliva ”laissez-faire” on suotavampaa kuin pakottavat rajoitukset.
Totuus on, että me tarvitsemme stimulantteja voidaksemme toimia parhaalla tavalla nykyisissä olosuhteissa, ja että meidän on harjoitettava kohtuutta ja hillittävä halujamme ja taipumuksiamme kaikin tavoin. Niin olen tehnyt monen vuoden ajan, ja sillä tavalla pitänyt itseni hyvissä mielen ja ruumiin voimissa.
Kieltäytyminen ei ollut aina minulle mieluista, mutta koen saavani suuren korvauksen niiden ilahduttavien kokemusten muodossa, joista voin nyt nauttia. Kerron yhdestä tai kahdesta tapauksesta nyt tarkemmin koska toivon saavani jotkut vakuuttuneksi havainnoistani ja periaatteistani.
Jokin aika sitten olin palaamassa hotelliini. Oli purevan kylmä ilta, maa oli jäässä, eikä takseja ollut missään. Puoli korttelinmittaa takananani kulki toinen mies, ilmeisesti yhtä innokas pääsemään suojaan kuin minäkin. Äkkiä jalkani olivat ilmassa. Samalla hetkellä aivoissani välähti, hermoni vastasivat, lihakset supistuivat, kiepsahdin 180 astetta ja laskeuduin käsilleni. Jatkoin matkaani aivan kuin mitään ei olisi tapahtunut, kun muukalainen tavoitti minut. ”Kuinka vanha olette?”, hän uteli ja katseli minua arvioiden. ”Oi, noin viidenkymmenenyhdeksän”, minä vastasin. ”Miten niin?” ”No”, hän sanoi, ”olen nähnyt kissan tekevän noin, mutta en yhdenkään ihmisen.”
Kuukausi sitten halusin tilata uudet silmälasit ja menin tapaamaan okulistia, joka teki minulle tavanomaiset kokeet. Hän katsoi minua epäillen kun luettelin vaivatta pienimmätkin kirjaimet suurimmaltakin etäisyydeltä. Mutta kertoessani olevani yli kuudenkymmenen hän haukkoi henkeään hämmästyksestä. Ystäväni huomauttavat usein, että pukuni sopivat minulle kuin hansikas, mutta he eivät tiedä että teetän kaikki vaatteeni niiden mittojen mukaan jotka on otettu lähes 35 vuotta sitten, eikä niitä ole koskaan muutettu. Samana aikana painoni ei ole muuttunut paunaakaan.
Tähän liittyen voinen kertoa hauskan tarinan. Eräänä iltana, talvella 1885, herra Edison, Edward H. Johnson, Edison Illuminating Companyn pääjohtaja, tehdaspäällikkö herra Batchellor ja minä itse astuimme pieneen paikkaan joka oli vastapäätä yhtiön toimitiloja. Joku ehdotti että arvaisimme toistemme painoja, ja minua kehotettiin astumaan vaa’alle. Edison taputteli minua kaikkialta ja sanoi: ”Tesla painaa 152 paunaa, tismalleen”, ja hän arvasi oikein. Ilman vaatteita painoin 142 paunaa, ja se on painoni myös tänä päivänä. Kuiskasin herra Johnsonille: ”Kuinka voi olla, että Edison arvasi painoni niin tarkasti?” ”No”, hän vastasi kuiskaten, ”voin paljastaa sen, mutta ette saa kertoa kenellekään. Hän oli kauan töissä Chicagossa teurastamossa, missä hän punnitsi tuhansia sikoja joka päivä! Siinäpä se.” Ystäväni, kunnianarvoisa Chauncey M. Depew, kertoo eräästä englantilaisesta joka kuunteli ystäväni erikoista anekdoottia kummastuneena, mutta lopulta – vuoden kuluttua – nauroi sille äänekkäästi. Tunnustan vilpittömästi, että minulta meni kauemmin ennen kuin osasin arvostaa Johnsonin vitsiä.
Nykyään hyvinvointini on yksinkertaisesti seurausta varovaisesta ja harkitusta elämäntavasta, ja kaikkein kummallisinta lienee, että nuoruudessani minut luokiteltiin kolmeen kertaan fyysisesti toivottomaksi tapauk-seksi, jota lääkärit eivät voisi auttaa. Sen lisäksi jouduin ajattelemattomuuttani kaikenlaisiin vaikeuksiin, vaaroihin ja hankaluuksiin joista selvisin kuin ihmeen kaupalla.
Olin hukkua yli kymmenen kertaa; tulin melkein keitetyksi elävältä ja selvisin hädintuskin poltetuksi tulemiselta. Jouduin haudatuksi, eksyksiin ja palelluin. Pakenin hiuksenhienosti hullujen koirien, villisikojen ja muiden eläinten kynsistä. Sairastin kauheita tauteja ja jouduin kaikenlaisiin sattumuksiin, joten voi tuntua ihmeeltä että olen tänään terve kuin pukki. Mutta muistellessani näitä tapauksia olen vakuuttunut siitä, että selviämiseni ei ollut silkkaa sattumaa.
Keksijän pyrkimyksenä on viime kädessä elämän turvaaminen. Keskittyi hän sitten voimien hallitsemiseen, laitteiden kehittämiseen tai uusien mukavuuksien ja palvelujen luomiseen, hän tekee olemassaolomme turvallisemmaksi. Hänellä on myös tavallista ihmistä paremmat valmiudet suojella itseään vaaroilta, sillä hän on tarkkaavainen ja nokkela.
Vaikkei minulla olisi muuta osoitusta siitä, että omaan nämä taipumukset, löytäisin todisteet näistä henkilökohtaisista kokemuksistani. Lukija voi päättää omasta puolestaan, jos saan kertoa pari tositarinaa. Eräänä päivänä, ollessani noin 14 vuoden ikäinen, halusin säikäyttää ystäviäni, jotka olivat uimassa kanssani. Aikomuksenani oli sukeltaa pitkän kelluvan rakennelman alle ja tulla vaivihkaa pintaan sen toisella puolella.
Uiminen ja sukeltaminen olivat minulle yhtä helppoja kuin vesilinnulle ja olin varma, että pystyisin tähän. Joten hyppäsin veteen ja kun toiset eivät huomanneet, käännyin ympäri ja kiiruhdin rakennelman toiselle puolelle. Luullessani olevani tarpeeksi pitkällä nousin pintaa kohti, mutta osuinkin palkkiin. Sukelsin luonnollisesti syvemmälle ja uin nopeasti eteenpäin kiivain vedoin kunnes happeni alkoi loppua. Noustessani taas pintaa kohti osuin uudestaan palkkiin. Nyt aloin olla epätoivoinen.
Keräten kaikki voimani tein kolmannen yrityksen, mutta lopputulos oli sama. Hengitykseni pidättäminen alkoi olla sietämätöntä, aivoni olivat sumentumassa ja tunsin vajoavani pohjaa kohti. Sillä hetkellä, tilanteen ollessa ilmeisen toivoton, koin yhden niistä valonvälähdyksistä, ja ylläni oleva rakennelma näyttäytyi minulle selkeästi.
Havaitsin tai arvasin, että vedenpinnan ja palkkien varassa lepäävien lankkujen välissä oli pieni rako, ja tajuttomuuden rajamaillakin onnistuin nousemaan pintaan, painamaan suuni lähelle lautoja ja vetämään hieman henkeä. Tosin samalla suuhuni joutui hieman vettä joka melkein tukahdutti minut. Toistin tämän useita kertoja, kunnes sydämeni, joka hakkasi hurjasti, hiljensi tahtia, ja pystyin olemaan rauhallinen. Sen jälkeen sukelsin monta kertaa turhaan, sillä suuntavaistoni oli kadonnut kokonaan, mutta lopulta onnistuin pääsemään pinteestä. Ystäväni olivat siinä vaiheessa jo luopuneet toivosta ja etsivät ruumistani.
Uintireissu meni osaltani pieleen hurjapäisyyteni vuoksi, mutta unohdin pian oppimani ja vain kaksi vuotta myöhemmin jouduin vielä pahempaan pulaan. Opiskelukaupungissani oli suuri mylly ja sen luona joen yli ulottuva pato. Yleensä vedenpinta oli vain pari tuumaa padon yläpuolella ja sille uiminen oli vaaraton hupi, jota harrastin usein. Eräänä päivänä menin yksin joelle nautiskelemaan tavalliseen tapaan.
Kun olin vähän matkan päässä padosta huomasin kauhukseni, että vedenpinta oli noussut ja virta kuljetti minua vinhaa vauhtia. Yritin päästä pakoon, mutta oli liian myöhäistä. Onneksi pystyin pelastautumaan tarttumalla patoon kaksin käsin. Paine rintakehääni vasten oli suuri ja pystyin hädin tuskin pitämään pääni pinnan yläpuolella. Ketään ei ollut lähimailla ja putouksen ääni peitti huutoni. Vähitellen uuvuin enkä pystynyt enää vastustamaan virtaa. Juuri kun olin antamassa periksi, tietäen että murskaantuisin pian alla odottavaan karikkoon, näin välähdyksessä tutun piirroksen hydrauliikan perusteista, joiden mukaan liikkuvan nesteen paine on suhteessa sille altistuvaan pintaan, ja käännyin automaattisesti vasemmalle kyljelleni. Kuin taikaiskusta paine väheni ja havaitsin voivani pysyä paikoillani virrassa suhteellisen helposti.
Mutta vaara ei ollut väistynyt. Tiesin, että ennemmin tai myöhemmin virta veisi minut mukanaan, sillä apu ei ehtisi ajoissa, vaikka saisinkin kiinnitettyä jonkun huomion. Olen nykyään molempikätinen, mutta silloin olin vasenkätinen, eikä oikeassa kädessäni ollut kovin paljon voimaa. Sen vuoksi en uskaltanut kääntyä toiselle kyljelleni lepäämään, ja ainoa vaihtoehtoni oli vähitellen hinata itseäni patoa pitkin.
Minun oli päästävä poispäin myllystä jota kohti katselin, sillä virta oli paljon voimakkaampi ja syvempi sillä puolella. Se oli pitkä ja tuskallinen keottelemus ja olin melkein epäonnistua, sillä loppuvaiheessa kohtasin painauman patomuurissa. Onnistuin pääsemään sen yli viimeisillä voimanrippeilläni ja romahdin maahan kun pääsin vihdoin rantaan, mistä minut löydettiin. Melkein kaikki iho vasemmasta kyljestäni oli raapiutunut pois ja meni monta viikkoa ennen kuin kuumeeni laski ja olin taas kunnossa.
Tässä oli vain kaksi tapausta, mutta ne riittänevät osoittamaan, että ilman keksijänvaistoa en olisi selvinnyt hengissä kertomaan niistä.
Minulta on usein kysytty, miten ja milloin aloitin keksimisen. Voin vastata tähän vain nykyisen muistini mukaan, jonka valossa ensimmäinen yritykseni oli muistaakseni melko kunnianhimoinen, sillä siihen liittyi uuden laitteen ja toimintatavan luominen. Se tapahtui tällä tavalla. Eräs leikkitovereistani oli saanut haltuunsa koukun ja uistimen, joka herätti paljon innostusta kylässä, ja seuraavana aamuna kaikki lähtivät pyydystämään sammakoita. Jäin yksin ja hylätyksi, sillä oli riidellyt tämän pojan kanssa. En ollut koskaan nähnyt oikeaa koukkua ja kuvittelin sen olevan jotain erityistä, jolla oli ihmeelliset ominaisuudet, enkä halunnut jäädä pois joukosta.
Tarpeen vaatiessa sain jostain hankittua pätkän pehmeää rautalankaa, taivutin sen oikeaan muotoon, ja kiinnitin sen vahvaan lankaan. Leikkasin sitten vavan, keräsin vähän syöttejä, ja menin purolle jossa oli paljon sammkoita. Mutta en saanut yhtään kiinni ja olin valmis antamaan periksi kunnes keksin roikottaa tyhjää koukkua kannolla istuvan sammakon edessä. Ensin sammakko lysähti kokoon mutta vähitellen sen silmät pullistuivat, eläin kasvoi kaksinkertaiseksi ja se nappasi ahneesti koukkuun.
Otin saaliini heti talteen. Yritin samaa konstia monta kertaa, ja menetelmäni osoittautui pomminvarmaksi. Kun toverini, jotka eivät hienoista välineistään huolimatta olleet saaneet lainkaan saalista, tulivat luokseni, he olivat vihreitä kateudesta. Pidin salaisuuteni pitkään omana tietonani ja nautin monopoliasemastani, mutta annoin lopulta periksi joulun hengelle. Jokainen poika pystyi sitten tekemään samoin ja seuraava kesä oli kohtalokas sammakoille.
Seuraavassa yrityksessäni olen näköjään toiminut sen vaistonvaraisen impulssin johdattamana joka sittemmin on hallinnut elämääni – luonnonvoimien valjastamisessa ihmisen palveluksen.
Kotimaatani riivasivat suuret kovakuoriaiset, jotka joskus saivat puiden oksat murtumaan omalla painollaan. Pensaikot olivat täynä hyönteisiä. Kiinnitin jopa neljä kuoriaista yhteen akseliin, jonka liike välittyi suurempaan levyyn ja sillä tavalla sain niistä irti merkittävästi ”voimaa”. Nämä otukset olivat huomattavan tehokkaita, sillä ne eivät osanneet lopettaa liikkumista ja jatkoivat pyörimistä tuntikausia, ja mitä kuumempi ilma oli, sitä enemmän ne tekivät työtä.
Kaikki sujui hyvin kunnes paikalle saapui erikoinen poika. Hän oli Itävallan armeijasta eläkkeelle jääneen upseerin lapsi, joka söi kuoriaisia elävältä ja nautti niistä aivan kuin ne olisivat olleet hienoimpia ostereita. Se karmea näky sai minut lopettamaan ponnisteluni tällä lupaavalla saralla, enkä sittemmin ole pystynyt koskemaan yhteenkään hyönteiseen.
Sen jälkeen ryhdyin uskoakseni purkamaan ja kokoamaan isoisäni kelloja. Edellisessä pyrimyksessä onnistuin aina, mutta jälkimmäisessä epäonnistuin usein. Joten hän laittoi toimilleni äkillisen, eikä ollenkaan hellävaraisen lopun, ja kului kolmekymmentä vuotta ennen kuin kävin uudestaan kellokoneiston kimppuun.
Vähän myöhemmin aloin valmistaa eräänlaista ilma-asetta, johon kuului ontto putki, mäntä ja kaksi hampusta tehtyä tulppaa. Ampuessa mäntä painettiin vatsaa vasten ja putki vedettiin alas nopeasti kaksin käsin. Tulppien välissä oleva ilma joutui puristukseen ja nousi korkeaan lämpötilaan ja toinen tulpista lensi äänekkäästi ilmaan. Tärkeintä oli valita oikeanlainen putki korkeasta ruovikosta.
Aseeni toimi hyvin, mutta askareeni osuivat yhteen kotimme ikkunalasien kanssa, eikä minua kannustettu jatkamaan. Jos muistan oikein, rupesin sen jälkeen kaivertamaan hankkimistani huonekalujen osista miekkoja. Niihin aikoihin olin serbialaisen kansanrunouden pauloissa ja täynnä ihailua suuria sankaritekoja kohtaan. Kulutin tuntikausia nujertaakseni maissintähkäviholliseni, mikä pilasi satomme ja sain siitä hyvästä monta kertaa piiskaa äidiltäni. Eivätkä ne olleet näön vuoksi annettuja kurituksia, vaan aitoa satikutia.
Kaikki tämä ja paljon muuta oli takanani ennen kuin olin kuuden ikäinen ja käynyt vuoden kansakoulua Smiljanin kylässä, mistä oli kotoisin. Tässä vaiheessa muutimme lähellä sijainneeseen Gospicin pikkukaupunkiin. Tämä muutto oli kuin katastrofi minulle. Sydäntäni särki erota kyyhkysistä, kanoista ja lampaista, ja mahtavista ankoista, jotka nousivat aamutuimaan taivaalle ja palasivat auringon laskiessa syömään täydellisessä muodostelmassa, jonka edessä tämänkin päivän parhaat lentäjät saisivat hävetä.
Uudessa kodissamme olin pelkkä vanki, joka katseli vieraita ihmisiä ikkunaverhojen raosta. Ujouteni oli sitä luokkaa että olisin mieluummin kohdannut karjuvan leijonan kuin jonkun ulkona tallustelevista kaupunkilaisista.
Mutta pahin tulikokeeni tuli sunnuntaina, jolloin minun täytyi pukeutua pyhäpukuun ja mennä jumalanpalvelukseen. Siellä jouduin onnettomuuteen, jonka ajatteleminenkin sai vereni seisahtumaan vuosien ajan. Se oli toinen seikkailuni kirkossa. Vain vähän aiemmin olin jäänyt yöksi vanhaan kappeliin luoksepääsemättömällä vuorella, jossa kävi ihmisiä vain kerran vuodessa. Se oli karmea kokemus, mutta tämä oli pahempi.
Kaupungissa oli vauras rouva, hyväntahoinen mutta turhantärkeä, jolla oli tapana saapua kirkkoon sotamaalissa, laahuksen ja palvelijoiden seuraamina. Eräänä sunnuntaina olin juuri soittanut kelloja kirkontornissa ja kiiruhdin alas kun tämä hieno rouva oli tulossa ulos ja loikkasin hänen laahuksensa päälle. Se irtosi repivän äänen saattelemana, aivan kuin tuoreiden sotamiesten laukaisemat musketit.
Isäni oli hulluna raivosta. Hän läimäytti minua kevyesti poskelleni, se oli ainoa ruumillinen kuritus jonka koskaan sain häneltä, mutta tunnen sen melkein tänäkin päivänä. Tapausta seurannut häpeä ja sekasorto olivat sanoinkuvaamattomia. Minua katsottiin kaltoin, kunnes tapahtui jotain, minkä ansiosta sain yhteisön kunnioituksen taas osakseni.
Yritteliäs nuori kauppias oli järjestänyt kaupunkiin palokunnan. Uusi sammutuskoneisto oli ostettu, univormuja hankittu ja miehet harjoittelivat sammuttamista ja paraateja. Varsinainen sammutinlaite oli pumppu, jonka käyttämiseen tarvittiin kuusitoista miestä, ja se oli maalattu kauniisti punaisella ja mustalla maalilla.
Eräänä iltapäivänä oli määrä järjestää viralliset harjoitukset ja laite kuljetettiin joen varteen. Koko kaupungin väki oli saapunut seuraamaan suurta spektaakkelia. Kun kaikki puheet ja seremoniat oli suoritettu, pumppaus käskettiin aloitettavaksi, mutta letkusta ei tullut pisaraakaan vettä. Professorit ja asiantuntijat yrittivät turhaan selvittää mikä oli vialla.
Sekasorto oli pahimmillaan kun saavuin paikalle. En tiennyt mekanismista mitään ja ymmärrykseni ilmanpaineesta oli kovin puutteellinen, mutta vaistomaisesti tunnustelin imuputkea joessa ja havaitsin sen painuneen kasaan. Kun kahlasin veteen ja avasin putken, pumpusta purskahti vettä, mikä kasteli monet pyhävaatteet. Ei edes alasti Syrakusan kaduilla juossut ja heurekaa huutanut Arkhimedes voinut tehdä suurempaa vaikutusta kuin minä tuolloin. Ihmiset kantoivat minua olkapäillään ja olin suuri sankari.
Asetuttuani kaupunkiin aloitin neljä vuotta kestävät opinnot niin kutsutussa valmistavassa koulussa voidakseni sen jälkeen siirtyä yliopisto-opintoihin. Tänä aikana poikamaiset hankkeeni ja pyrkimykseni, samoin kuin kömmellykseni, jatkuivat. Onnistuin hankkimaan itselleni mainetta muun muassa taitavana korpinsieppaajana.
Toimintatapani oli äärimmäisen yksinkertainen. Menin metsään, piilouduin pensaikkoon ja matkin linnun ääntä. Yleensä sain monta vastausta saman tien ja pian yksi korppi laskeutui lähelleni. Sen jälkeen minun tarvitsi vain viskata pahvinpala, joka kiinnitti linnun huomion, ja napata lintu ennen kuin se ehti paeta pusikosta. Tällä tavalla saatoin siepata niin monta kuin halusin.
Mutta kerran tapahtui jotain, mikä sai minut kunnioittamaan korppeja. Olin napannut pari lintua ja olin matkalla kotiin ystäväni kanssa. Kun tulimme ulos metsästä, tuhansia korppeja oli kerääntynyt parveksi ja ne pitivät hirveää metakkaa. Pian ne nousivat ilmaan ja ympäröivät meidät. Se oli ensin hauskaa, kunnes sain päähäni iskun joka sai minut kaatumaan maahan. Sitten linnut hyökkäsivät vimmatusti kimppuuni. Minun piti päästää kaksi sieppaamaani lintua vapaaksi ja liittyä luolaan paenneen ystäväni seuraan.
Koulussa oli muutama mekaaninen laite, jotka kiinnostivat minua ja ohjasivat minut tutkimaan vesiturbiineja. Rakensin monta sellaista ja sain suurta nautintoa niiden käyttämisestä.
Yksi tapaus saattaa kertoa kuinka erikoista elämäni oli. Enoni ei perustanut tällaisesta ajanvietteestä ja moitti minua useamman kerran. Minua kiehtoi näkemäni kuvaus Niagaran putouksesta, ja kuvittelin mielessäni valtavan vesipyörän joka sai voimansa putouksesta. Kerroin enolleni, että menisin Amerikkaan ja toteuttaisin tämän suunnitelman. Kolmekymmentä vuotta myöhemmin näin kuinka ideani toteutettiin Niagarassa ja ihastelin mielikuvituksen salaperäistä mysteeriä.
Rakensin kaikenlaisia vempaimia, mutta parhaimpia tuotoksiani olivat varsijouset. Nuoleni lensivät näköpiirin ulkopuolelle ja lähietäisyydeltä ne lävistivät tuuma paksuisen lankun. Jänteen jatkuva kiristäminen sai vatsani ihon muuttumaan krokotiilin nahan kaltaiseksi ja mietin usein johtuuko tästä harjoittelusta, että ruuansulatukseni pystyy sulattamaan vaikka katukiviä!
Enkä voi olla mainitsematta saavutuksiani lingon kanssa, jotka olisivat pätevöittäneet minut esiintymään antiikin areenoilla. Ja nyt kerron yhdestä uroteostani tämän muinaisen sota-aseen kanssa, jota lukijani on varmasti vaikea uskoa todeksi. Harjoittelin samalla kun kävelin enoni kanssa joen varrella. Aurinko oli laskemassa, taimenet telmivät ja aina välillä jokin niistä pomppasi ilmaan, kiiltelevä ruumis erottuen selvästi märkää rantakalliota vasten.
Totta kai kuka tahansa poika olisi voinut osua kalaan niissä olosuhteissa, mutta päätin yrittää jotain paljon vaikeampaa ja kerroin enolleni, pienintä yksityiskohtaa myöten, mitä aioin tehdä. Tarkoitukseni oli singota kivi kalaa kohti, painaa se kalliota vasten ja leikata kala kahtia. Ja juuri niin tapahtuikin.
Enoni katsoi minua lähes kauhistuneena ja huudahti ”Vade retro Satanas!” eikä hän puhunut minulle muutamaan päivään. Muut saavutukseni, olivat ne kuinka suuria tahansa, jäävät joskus uusien urotekojen varjoon, mutta tämän tapauksen kunniassa voin hekumoida vaikka tuhannen vuotta.
Osta kirja: Adlibris • Booky • CDon.com • Prisma
