Etsuko Sugimoto (1874-1950) syntyi Japanissa korkea-arvoiseen samuraiperheeseen, mutta muutti aikuisena Yhdysvaltoihin. Muistelmissaan Sugimoto kuvaa tarkasti lapsuuttaan, perhettään ja elämäänsä kahdessa erilaisessa kulttuurissa. Samurain tytär -kirja tarjoaa ainutlaatuisen tilaisuuden tutustua elämään Japanissa uuden ajan kynnyksellä. Kirjan on suomentanut Mika Korhonen.
ISBN: 978-951-877-854-0
Osta kirja: Adlibris
Ote kirjasta:
KIHARAT HIUKSET
Kaikkien näiden vuosien jälkeenkin tunnen hieman sääliä sitä pientä tyttöä kohtaan, joka olin minä itse, kun muistan, kuinka monta katkeraa koettelemusta hän joutui kestämään kihartuvien hiustensa vuoksi. Kiharaa tukkaa ei ihailtu Japanissa, joten vaikka olin nuorempi kuin sisareni, kampauspäivänä, joka koitti kolme kertaa kymmenen päivän aikana, minut annettiin kampaajan hoitoon heti, kun hän tuli taloon. Tämä oli epätavallista, sillä vanhimmasta piti aina huolehtia ensin. Heti shampoon jälkeen hän kyllästi hiukseni lähes kiehuvan kuumalla teellä, johon oli sekoitettu jonkinlaista jäykistävää öljyä. Sitten hän veti hiukset mahdollisimman tiukasti taakse ja sitoi ne. Niille sijoille minä jäin sillä aikaa, kun hän laittoi siskojeni hiukset. Siihen mennessä koko pääni oli jäykkä ja kulmakarvat vedetty ylöspäin, mutta hiukseni olivat toistaiseksi suorat, ja ne oli helppo järjestää kiillotetulla narulla sidottuihin kahteen kiiltävään silmukkaan, mikä oli minulle sopiva tyyli. Siitä lähtien, kun muistan, olin aina varovainen maatessani yöllä hiljaa pienellä puisella tyynylläni, mutta seuraavaan aamuun mennessä niskassani oli varmasti pieniä kiertymiä ja pään päällä olevissa silmukoissa epäilyttävä mutka. Kuinka kadehdinkaan huoneessani roikkuvan kuvan hovineitojen pitkiä, suoria hiuksia!
Erään kerran kapinoin ja käytin väitin vastaan hoitajalleni, joka yritti lohduttaa minua erään ”liimaukseni” aikana. Kiltti vanha Ishi antoi minulle heti anteeksi, mutta äitini kuuli sen ja kutsui minut huoneeseensa. Muistan olleeni hieman äreä, kun kumarruin ja istuin hänen tyynynsä eteen, ja hän katsoi minua ankarasti puhuessaan.
”Etsu-ko”, hän sanoi, ”etkö tiedä, että kihara tukka on kuin eläimen karvoitus? Samurain tyttären ei pitäisi haluta muistuttaa petoa.”
Olin hyvin nöyryytetty, enkä enää koskaan valittanut kuuman teen ja tuoksuvan öljyn aiheuttamasta epämukavuudesta.
”Seitsemännen vuoden” juhlan aattona koin niin syvän nöyryytyksen, että sen ajatteleminen sattuu vieläkin. Tämä juhla on hyvin tärkeä tapahtuma japanilaisen tytön elämässä – yhtä tärkeä kuin ensitanssiaiset amerikkalaiselle nuorelle naiselle. Kaikki naispuoliset sukulaisemme oli kutsuttu suuriin juhliin, joissa minä, kauniissa uudessa puvussa, olin kunniavieraana. Hiukseni oli laitettu taidokkaasti, mutta päivä oli sateinen, ja arvatenkin jotkut sitkeät pienet hiussuortuvat olivat karanneet jäykästä vankilastaan, sillä kuulin erään tätini sanovan: ”On häpeällistä tuhlausta pukea kaunis mekko Etsulle. Se vain kiinnittää huomion hänen rumaan, kiemurtelevaan tukkaansa.”
Kuinka syvästi lapsi voi tuntea! Halusin kutistua olemattomaksi mekon sisällä, josta olin ollut niin ylpeä, mutta katsoin suoraan eteenpäin enkä liikkunut. Seuraavana hetkenä, kun Ishi tuli sisään riisin kanssa ja katsoi minua, näin tuskan hänen silmissään ja tiesin, että hän oli kuullut.
Sinä iltana, kun hän tuli riisumaan minua, hän ei ollut riisunut sitä pientä sinivalkoista pyyhettä, jota kaikki japanilaiset palvelijat pitävät hiustensa päällä työskennellessään. Olin yllättynyt, sillä ei ole kohteliasta esiintyä emännän edessä pää peitettynä, ja Ishi oli aina kohtelias. Sain pian tietää totuuden. Hän oli mennyt temppeliin heti päivällisen päätyttyä, leikannut upeat suorat hiuksensa ja asettanut ne pyhäkön eteen rukoillen jumalia siirtämään hiuksensa minulle. Hyvä Ishi! Sydämeni kiittää häntä vielä hänen rakastavasta uhrauksestaan.
Kuka voi sanoa, ettei Jumala säälinyt yksinkertaisen sielun tietämätöntä, rakastavaa pyrkimystä pelastaa rakastamansa lapsi nöyryytykseltä? Joka tapauksessa hänen rukoukseensa vastattiin, kun myöhempinä vuosina kohtalon käsi käänsi askeleeni kohti maata, jossa kiharat hiukseni eivät enää aiheuttaneet minulle surua tai häpeää.