Katherine Mansfield tunnetaan lyhyen proosan mestarina. Vain 34-vuotiaana menehtynyt Mansfield käsittelee päiväkirjamerkinnöissään elämäänsä ja aikalaisiaan tarkkanäköisesti ja oivaltavasti. Mansfieldin päiväkirjat ovat olennainen osa länsimaisen kirjallisuuden ja feminismin historiaa. Teoksen on toimittanut ja suomentanut Tuomas Kilpi.
ISBN: 978-951-877-882-3
Osta kirja: Adlibris
Otteita kirjasta:
Tyttö on väsynyt. Viime yön vietin hänen sylissään – ja tänä yönä vihaan häntä – se tarkoittaa, että ihailen häntä, en voi maata sängyssäni tuntematta hänen vartalonsa taikaa; se tarkoittaa, että seksi ei tunnu minusta miltään. Tunnen hänen kanssaan kaikki nuo niin sanotut seksuaaliset impulssit voimakkaammin kuin yhdenkään miehen kanssa. Hän kiehtoo, orjuuttaa minut – ja hänen minuutensa – hänen absoluuttinen ruumiinsa – on palvontani kohteena. Kun pääni lepää hänen rinnallaan tunnen kaiken, mitä elämä voi pitää sisällään. Kaikki murheeni, kaikki kurjat pelkoni pyyhkiytyvät pois. Poissa ovat kaikki muistot Caesarista ja Adoniksesta; poissa on elämäni kauhea banaalius. Jäljellä on vain hänen sylinsä suoja.
Tässä on siis pieni yhteenveto siitä, mitä tarvitsen – valtaa, vaurautta ja vapautta. Se toivottoman surkea ajatus, jonka mukaan rakkaus on ainoa asia maailmassa, ja jota opetetaan ja iskostetaan naisiin sukupolvesta toiseen, rajoittaa meitä niin julmasti. Meidän on päästävä eroon tuosta möröstä – ja sitten, sen jälkeen tulee mahdollisuus onneen ja vapauteen.
Tälle vuodelle minulla on kaksi toivetta: kirjoittaa ja ansaita rahaa. Ajatellaanpa asiaa. Rahan avulla voisimme matkustaa niin paljon kuin haluaisimme, hankkia huoneen Lontoossa, olla niin vapaita kuin haluaisimme ja olla itsenäisiä ja ylpeitä aatelisten kanssa. Vain köyhyys pitää meitä niin tiukasti paikoillaan. No, J. ei halua rahaa eikä aio ansaita rahaa. Minun on pakko. Miten? Ensin saan tämän kirjan valmiiksi. Se on alku. Milloin? Tammikuun lopussa. Jos teen sen, olen pelastettu. Jos kirjoittaisin yötä päivää, voisin tehdä sen. Niin voisin. Selvä!
Kunpa voisikin erottaa todellisen rakkauden väärästä rakkaudesta kuten myrkylliset sienet syötävistä. Sienten kanssa kaikki on niin yksinkertaista – ne suolataan hyvin, laitetaan sivuun ja ollaan kärsivällisiä. Mutta rakkauden kohdalla heti kun on nähnyt jotain, joka muistuttaa sitä edes etäisesti, on täysin varma, että se ei ole vain aito yksilö, vaan ehkä ainoa sieni, jota ei ole vielä kerätty. Tarvitaan hirvittävä määrä myrkkysieniä, jotta tajuaa, ettei elämä ole yhtä sientä.