Annika Wellingin kirja on sukellus elämään Liguriassa ja Lombardiassa. Pohjois-Italian auringon hehku, historiaa huokuvat kaupungit, mahtavat maisemat, houkuttelevat herkut ja ihanat ihmiset hurmaavat niin lukijan kuin kertojankin.
ISBN: 978-951-877-843-4
Osta kirja: Adlibris
Ote kirjasta:
Sitten arvon hissi pysähtyi. Tuosta noin vain. Olimme katselleet kaikki toisiamme hieman hölmistyneinä kuin kysyen, kuka olikaan joukosta se, joka halusi poistua kyydistä kolmannen ja puolikkaan kerroksen kohdalla, kunnes rouva takanani reagoi tilanteeseen ensimmäisenä ja vinkaisi ääni vapisten, että jumissa oltiin. ”L´ascensore si é rotto!”. Siihen levisi. Hienoa. Rautahermoinen Juulia painoi punaista hätänappulaa hissin seinässä sillä aikaa kun hammaslääkäri haroi villejä kiharoitaan pois silmiltä. Ei sillä, että tilanteessa olisi ollut mitään nähtävää. Valot olivat välkkyneet hieman, mutta taisivat jäädä sitten palamaan puhtaasta säälistä meitä neljää vankia kohtaan, joiden aamukiireet olivat päättyneet kuin seinään. Tai pikemminkin jumiutuneeseen vaijeriin.
Nojailin Juulian selkään ja yritin edelleen olla litistämästä selkäni takana hieman huohottavaa signoraa, joka oli saada paniikkikohtauksen. Onneksi hänellä oli kädessä focacciapussi, johon olisin voinut pyytää häntä hengittämään tiukan paikan tullen. Hissin seinässä olevassa metallikyltissä ilmoitettiin tilaan mahtuvan enimmillään kuusi henkilöä, mutta mielikuvitukseni ei ollut riittänyt sillä hetkellä käsittämään, kuinka kummassa se olisi onnistunut ilman, että ne kaksi lisämatkustajaa olisivat kavunneet istumaan jo meidän paikalla olevien olkapäille.
Päätin olla miettimättä sitä asiaa sen enempää ja höristin korviani, sillä hissin seinästä kuului juuri silloin miehen ääni. Hammaslääkäri osoitti olevansa tarinan sankari ja ryhtyi vilkkaaseen dialogiin kaiuttimesta räsähtelevän äänen kanssa. Apua oli tulossa. Palokunta ja ehkä ambulanssikin. Piti odotella korkeintaan kymmenen minuuttia. Ei ollut mitään hätää. Olivatko kaikki kunnossa? Kerroimme, että olimme kunnossa, vaikka en ollutkaan aivan varma signorasta, joka oli puristanut olkapäätäni kouristuksenomaisesti niin lujaa, että siihen oli sattunut.
Hammaslääkäri alkoi huokailla ja mieleeni juolahti, että niin pienessä tilassa happi voisi loppua pian, jos palokunnalla, poliisilla, carabinierilla ja ambulanssilla kestäisi vielä pitkään päästä paikalle. Ei ollut enää aivan selvää, kuka meitä saapuisi auttamaan, mutta joku oli varmasti tulossa. Hissin ulkopuolelta portaikosta kuului askeleita ja osa matkatoimiston väestä alkoi huhuilla sieltä huolestuneesti. Ilmoitimme Juulian kanssa kuorossa, että tulisimme töihin hieman myöhässä sinä aamuna. Tässä oli sattunut tällainen välikohtaus.
Sitten hissin seinästä mörähti uutta puhetta ilmoille. Apua oli edelleen tulossa, mutta alkuperäiset auttajat – silloin ei ollut kerrottu enää ketkä – olivat itsekin jääneet lukkojen taakse, eivätkä päässeet rakennuksesta ulos. Anteeksi mitä? Hihitimme hysteerisesti Juulian kanssa, hammaslääkäri haroi lisää kiharoitaan ja signora puhisi. Vieläkään ei ollut mitään hätää. Apua oli tulossa. Sestri Ponentessa oli todellakin tapahtunut sinä toukokuisena päivänä, sillä kello ei ollut vielä edes kahdeksaa aamulla ja jo siinä vaiheessa oli kaksi porukkaa ollut loukussa ja vapauttajia vailla.