Uudistettu ja päivitetty laitos Juri Nummelinin teoksesta tarjoaa kattavan katsauksen liikkuvan kuvan historiaan aina 1600-luvulta tähän päivään. Kirja sukeltaa sekä elokuvan tunnetuimpiin suuntauksiin että harvemmin valokeilaan päässeisiin kehityslinjoihin.
Valkoisen hehkun keskiössä ovat elokuvanteon käytännön kysymykset: miten elokuvia tehdään, kuinka tuotantoprosessit ovat kehittyneet ja miten kerronnan keinot ovat muuttuneet vuosisatojen saatossa. Samalla teos valottaa elokuvan esittämisen historiaa sekä elokuva-alan sosiaalisia ja taloudellisia muutoksia.
ISBN: 978-952-83-0080-9
Osta kirja: Adlibris
Ote kirjasta:
Nykyään itsestään selviltä tuntuvat työnjaot kuvaajan, ohjaajan, leikkaajan ja tuottajan välillä eivät olleet 1800- ja 1900-lukujen vaihteessa vielä olemassa. Ohjaaja ei välttämättä juurikaan puuttunut näyttelijöiden työskentelyyn, vaikka olikin nimellisesti ohjaaja, vaan hän tarkkaili vain kuvauksen ja leikkauksen teknistä puolta. Esimerkiksi Edison-yhtiön ne työntekijät, joilla oli kokemusta teatterista, huolehtivat näyttelijöistä ja ohjauksesta. Samalla monet itsenäiset elokuvantekijät toimivat omina kameramiehinään. Esimerkiksi Georges Méliès teki elokuvissaan kaiken muun paitsi kameran pyörittämisen. Ohjaaja-termi nykyisessä merkityksessään syntyi vasta vuoden 1903 paikkeilla. Tämäkin muutos liitetään usein D. W. Griffithiin. Hänen vakiokuvaajansa Billy Bitzer kertoi muistelmissaan, että ennen kuin Griffith tuli Biographille töihin, Bitzer hoiti kaiken muun paitsi näyttelijöiden valinnan ja ohjailun.
Griffith loi samalla itselleen vakionäyttelijöiden ja -käsikirjoittajien ryhmän. Elokuvia olivat aiemmin kirjoittaneet vain studion työntekijät eikä heillä ollut mitään kosketusta ohjaajan työhön. Griffith sen sijaan keskusteli käsikirjoittajien kanssa tulevista elokuvista. Hän oli myös ensimmäisiä, joka teki näyttelijöiden kanssa pitkiä sopimuksia – aiemmin näyttelijät olivat tehneet lähinnä pätkätöitä, elokuvan kerrallaan. Griffith loi myös käytännön, jossa elokuvan kohtauksia harjoiteltiin etukäteen. Aiemmin kohtaukset oli käyty läpi juuri ennen kuvausta, mutta Griffith sen sijaan halusi käyttää tähän enemmän aikaa. Vuoden 1912 paikkeilla hänen elokuviaan saatettiin harjoitella viikonkin.
Samaten käsite ’tuottaja’ syntyi sekin samoihin aikoihin Hollywoodissa, kun studiot antoivat kullekin ohjaajalle tietyn näyttelijä- ja kuvaajaryhmän ja vaativat, että ohjaaja tuottaisi vähintään yhden kelan eli 10–15 minuutin pituisen elokuvan viikossa. Tuottajan piti sitten koordinoida erillisten yksiköiden toimintaa. Esimerkiksi Griffith toimi myös tuottajana valvoessaan kuuden eri ohjaajan työskentelyä Biograph-studioilla. Samanlaista systeemiä oli hiukan aiemmin käytetty jo Vitagraphin studioilla.