Ote Ronald Firbankin kirjasta Oikkuja

Se näky, kun Diana nousi märän aluspaidan ylle viidennen kerroksen pesulassa Foreign-Colony Streetillä Sohossa sai häpeään koko Chelsean (ja osan Pariisia). Kahden nokkelan nuoren miehen Harold Weathercockin ja Noel Nicen pikkuruisessa pesulassa tapahtui ihmeitä.

Paikka näytti kuutamossa samalta kuin nekropolis ylösnousemuksen hetkellä, tai jokin synkkä Blaken kuvaelma.

Yöpaidat muuttuivat illan kuluessa ylpeiksi nymfeiksi; housut ja valmispuvut tekivät piruetteja ja tanssivat aavemaista balettia.

Pyykkinarujen tuolla puolen oli pröystäilevällä tuulella pystytetty pagoda, jonka sisällä oli kimalteleva Buddha – piikki alapuolella olevan katolisen oppilaitoksen lihassa.

Abbedissalla oli tapana kävellä tiettyyn aikaan ympäri valtakuntaansa, ja juuri silloin nuorella viiksiniekalla oli tapana kantaa Buddhalle uhrina riisiä tai puhtaita vuodevaatteita. Miekkonen vajosi padogan eteen ja kieriskeli maassa syntejään katuen abbedissan katsoessa kiehtovaa esitystä. Ja samassa paikassa järjestettiin juhlia – pieniä illanviettoja näytelmän jälkeen.

Rautatikkaat yhdistivät katon alhaalla olevaan työhuoneeseen ja asuntoon.

Rouva Sixsmith ja uusi Julia kiipesivät tikkaita tähtien valossa, hilpeinä tietyssä ravintolassa vietetyn illan jälkeen, riehakkaan leikkisinä, kiljahdukset pianon soiton vaimentamina.

Kuivuvat pyykit lepattivat kalpeina roikkuessaan narulta yötä vasten kuin nukkuvat kyyhkyt.

”Apua… Oi, hän putoaa”, rouva Sixsmith huusi. ”Oletteko siellä, herra Nice?”

”Auttakaa minua”, neiti Sinquier aneli.

”Jos hän murtaa selkänsä…”

”Höpsistä!” neiti Sinquier huudahti ja kiipesi ylös.

Katolisen oppilaitoksen hauraan ristin takana Lontoo loisti valoa. Sitä suorastaan tulvi läheisestä pubista. Ja koko kaartuvan joen mutka Westminsteristä St Paulin katedraalille kimalsi lamppuja, lamppuja, lamppuja.

Rouva Sixsmith kietoi kätensä ystävänsä ”ampiaisvyötärölle” ja kiepautti hänet näppärästi ympäri villin laulun tahtiin:

”Pidän sinusta, pidän tyylistäsi, olet kultaseni –”

Rouva Sixsmith hyräili soittimen vaietessa.

”Tulitteko illanviettoon?”

Pieni, paksu, ahavoitunut mies jolla oli tummat esteettiset silmät ja vaaleanpunertava nenä, kenties sen vuoksi että sitä oli värjätty jatkuvasti näyttämöä varten, puhutteli hengästyneitä naisia leveällä, kysyvällä äänellään.

”Tekö siinä olette, herra Smee?” rouva Sixsmith kysyi yllättyneenä.

”Kutsukaa minua Shawniksi.”

”Olemme tulleet työasioissa.”

”Älkää viitsikö! Rupean kohta nauramaan.”

”Sehän sopii”, rouva Sixsmith sanoi rauhallisesti ja lepuutti vasenta polveaan tyhjää oluttynnyriä vasten.

”He eivät ole vielä palanneet teatterista.”

”Soittakaa meille kunnes he tulevat.”

Herra Smee pyyhkäisi roikkuvan hiuksen rypistyneeltä otsaltaan.

”Jos sallitte,” hän sanoi, ”piipahdan pubiin ja nautin pienen huikopalan.”

”Älkää juosko karkuun, herra Smee. Älkää missään nimessä. Sanotaan että katolla törmää usein kissoihin.”

”Voi sentään.”

Rouva Sixsmith asetti kätensä lantiolleen.

”Kauanko siitä on kun me tapasimme viimeksi?” hän kysyi. ”Ei minun häitteni jälkeen, ellen ole erehtynyt?”

”Mitä niille pienille morsiusneidoille kuuluu?” herra Smee kysyi varovasti.

”Gerty Gale ja Joy Petterson – ei aavistustakaan!”

”Voi sentään.”

”No, miten maailma on kohdellut teitä, herra Smee?”

”Niin ja näin. Olen ollut kiertueella. Mildred Milsonin seurue. Voi luoja – niinhän se oli. Heti kun olimme päässeet Buxtoniin – se on Derbyshiressa – neiti Milson sairastui ja hänet piti jättää sinne.”

”Mikä hänellä oli?”

”Vilustuminen… Pyhänä muutaman hengen porukka vuokrasi kolmen hevosen vaunut ja ajoi Buxtonista Castleton Cavesiin – himputti, millaiset kukkulat – ja sieltä jatkoimme Chatsworthiin, missä neiti Milson sairastui uudestaan.”

”Ja miten rouva Smee jakselee?”

”Niin ja näin.”

”Häntä ei nykyään tapaa missään.”

”Siellä hän istuu päivästä toiseen ja lukee venäläisiä romaaneja. Sepä vasta synkkää”

”Niinkö?”

”Totisesti.”

”Noh… Minäkin pidän syvällisistä, teosofisista kirjoista, herra Smee”, rouva Sixsmith sanoi. ”Madame Blavatsky ja rouva Annie Besant ovat molemmat suosikkejani.”

Herra Smee viittasi peukalollaan puhuvasti.

”Kuka teillä on mukananne?”

”Hän on erityinen ystäväni.”

”Naimisissa?”

”Mon Dieu”, rouva Sixsmith sanoi epäilevästi, ”Je crois que c’est une Pucelle.”

”Eikö koskaan!” herra Smee uteli hämmentyneenä.

”Fie donc. Comme c’est méchant.”

”Kas kas.”

Rouva Sixsmith kikatti.

”Hän perustaa oman teatterin piakkoin.”

”Rehvastelua?”

”Me tarvitsemme Romeon, herra Smee.”

”Älkääs nyt!”

”Ei sentään, herra Smee – kukaan ei ole ajatellut teitä”, rouva Sixsmith mumisi.

Herra Smee raapi pohtien päätään.

”Kuka teillä on mielessä?”

”Herra Weathercock voisi sopia rooliin.”

”Luoja antoi hänelle komeat piirteet mutta ei älyä”, herra Smee totesi topakasti. ”Ei sen enempää kuin lehmälle laitumellaan.”

”Kuka esittää herttuatarta?” herra Smee kysyi.

”Capuletia? Sitä ei ole vielä päätetty.”

”Kelpaisiko vaimoni?”

”Onko hän esittänyt Shakespearea aiemmin?”

”Siitä lähtien kun oppi kävelemään; hän oli siivekäs pörriäinen Kesäyön unelmassa ennen kuin oli kahden vanhakaan.”

”Suloista!”

”Niin kai.”

Rouva Sixsmith löi leikkisästi kätensä yhteen.

”Ja herra Smeessä”, hän sanoi, ”näen ainekset mahtavaan veli Lorenzoon.”

”Miten niin?”

”Sopivalla somistuksella.”

”Jopas jotakin!”

”Näen yksinäisen kamarin, viinipullon, krusifiksin…”

”Kappas!”

”Näen Veronan… Paahtavan taivaan… Kaupunki kohoaa, ylös, ylös, ylös. Kuulen lastenhoitajan huohotuksen. Hän koputtaa ovelle. Pappissilmänne kostuvat. Hän astuu sisään, pusero levällään. Nostatte maljanne.. Viiniä? Hän pudistaa päätään. Ei, ei mitään… Puristatte hänen vyötäröään. Hänen valituksensa johtavat Lady Capuletiin ja hänen tyttäreensä kaukaisessa kaupungissa matkalla messuun. Romeo astuu sisään. No niin!” Rouva Sixsmith vaikeni kun herra Weathercock nousi tikkaita pitkin seuranaan kiharapäinen poika, vaatekertaansa kääriytynyt nainen ja kalpeakasvoinen lapsi.

Rouva Sixsmith tarttui neiti Sinquieria käsivarresta.

”Kuunnelkaa, kultaseni”, hän sanoi.

”Mitä?”

”Kirjoittakaa.”

”Mitä?”

”Kirjoittakaa.”

”Miksi?”

”Koska pelkään että olemme tungettelevaisia.”

”Tungettelevaisia?” Harold Weathercock huudahti. ”Olemme ilahtuneita, uskokaa pois…”

Rouva Sixsmith vilkaisi uteliaasti olkansa yli.

”Kuka on tuo käärö?”

”Se on pikku Mary Mant – hän saattaa siskoaan kotiinsa.”

”Oi… Onko siinä Ita?” rouva Sixsmith mumisi ja astui halaamaan neiti Ita Irista.

Neiti Sinquier syöksyi paikalle.

”Minä rahoitan näytelmän”, hän aloitti ilman kummempia esittelyjä. ”Ja haluan taivutella teidät esiintymään –”

”Pääroolissa?”

”Kyllä.”

”Esiinnyn mielelläni teille”, herra Weathercock sanoi.

”Harold!”

Neiti Mant puhutteli miestä pehmeästi.

”Niin?”

”Armas aviomies…”

”Höpsistä!”

”Anna minulle savuke.”

”Mary!” hänen siskonsa kutsui.

”Äkkiä! Itan takia.”

”Mary Mant.”

Neiti Mant nakkeli niskojaan, joiden päällä lepäsi äärimmäisen suuri ja taikinakasvoinen pää.

”Miksi sinun pitää loukata minua, Ita?” hän kysyi katkerasti. ”Sinähän tiedät että olen neiti Iris.”

”Tiedän että olet neiti Mant.”

”Ei, en ole.”

”Kyllä olet.”

”Ei, en ole.”

”Minä sanon että olet.”

”Valehtelija!”

”M-A-N-T!”

”Lopettakaa mokoma”, herra Smee sanoi. ”Antaa olla.”

”Olen Réné Iris.”

”Réné Rotta.”

Rouva Sixsmith näytti pitkästyneeltä.

”Onko tuo amme?” hän kysyi.

”Kyllä vain.”

”Mikä outo asia siellä kelluu, kuin keskosen aave.”

”Se kuuluu rouva Marylle.”

”Huhutaan – hän ei suostu esiintymään mistään hinnasta.”

”Sillä hevosenpäällä…”

”Shh – Harold jumaloi häntä.”

”Voi ei.”

”Hän näkee rouvassa jotain mitä me emme näe, kenties.”

”Joillekin ajatuksille”, rouva Sixsmith sanoi, ”luulen että vanhus on vielä kovin altis.”

”Jos hänellä ei olisi niitä muotoja, mikä on todella sääli.”

Neiti Iris hymyili.

Hänen suunsa oli väsynyt, ja se erottui selvästi hänen hampaidensa keinotekoisesta tuoreudesta.

”Kun minä pääsen urani huipulle”, hän julisti, ”jätän hyvästit näyttämölle.”

”Autatteko Esmé Fisherin teatterissa?”

”Pari laulua – siinä kaikki.”

Rouva Sixsmith katsoi poispäin.

”Emme tietenkään”, neiti Sinquier sanoi, ”voi odottaa että esitys on heti valtava menestys. Tai no – ehkä hieman kuitenkin!”

”Kunhan lipunmyynnistä vastaa ammattilainen.”

”Joku jolla on iso nenä ja vahva tahto, vai kuinka?”

Herra Nice nosti ruosteisen raudanpalan ja pyyhki sitä jalkaansa.

”Minun mielestäni”, hän sanoi, ”on suuri virhe sotkeutua pyhään klassikkoon. ja miksi aloittaa kausi traagisella esityksellä?”

”Koska –”

”Ja entä jos se kaatuu?”

”Oi!”

”Entä jos yrityksenne epäonnistuu. Jos se ei saavuta yleisön suosiota.”

”Mitä sitten?”

”Minulla on kevyt komedia joka varmasti sopisi teille.”

”Teidän omanne!”

”Suloinen Maggie Maguire.”

”Kertokaa miksi hän oli suloinen, herra Nice”, rouva Sixsmith pyysi.

”Miksi hän oli suloinen? En oikeastaan tiedä.”

”Oliko hän tunteellinen?”

”Hän oli invalidi. Vuoteenoma kaunotar… Ja sankari on tietysti lääkäri.”

”Kappas kummaa!”

”Onko kukaan kotona?” kysyi väsynyt ääni alhaalta.

”Kuka siellä?”

Rouva Sixsmith säpsähti.

”Se kuulostaa mieheltäni”, hän sanoi ja hänen kätensä liikkuivat hermostuneesti.

”Unohdin kokonaan”, herra Weathercock sanoi. ”Hän sanoi että voisi mahdollisesti pistäytyä.”

”Oi!”

”Minä lähtisin livohkaan”, neiti Iris neuvoi.

Rouva Sixsmith seisoi paikalleen jämähtäneenä.

Kuutamo valaisi hänet ja sai hänen piirteensä näyttämään kuluneilta ja nääntyneiltä.



Ronald Firbankin romaani Oikkuja lmestyy lokakuussa 2018.  Kyseessä on ensimmäinen Firbankin tuotannosta suomennettu teos. Firbank oli merkitävä varhainen LGBT-kirjailija.

Valvo kirjan ilmestymistä (Adlibris) – saat sähköpostiisi tiedon, kun teos ilmestyy.